Nyt menee ehkä aiheen vierestä. Toisaalta se usein tarkoittaa, että ollaan asioiden ytimessä. Ja minähän tykkään näitä asioita kaivella pohjamutia myöten.

Itseäni on tällä viikolla mietityttänyt luottamus ja se, miten sitä rakennetaan ja kasvatetaan. Kaikki lähti Brené Brownin luennosta, jonka aiheena oli - mikäs muu kuin - luottamus. Kyseessä siis ihmisten välinen luottamus. Brown on tutkija, joka tutkii sellaisia inhimillisiä ilmiöitä kuin häpeä, luottamus ja sisu, muutaman mainitakseni. Ei siis mitään ihan kevyttä settiä.

Brené Brown on analysoinut luottamusta pitkällisesti ja tutkumusten perusteella hän on tullut siihen tulokseen, että luottamus ei suinkaan rakennu suurista yksittäisistä teoista, vaan pienen pienistä asioista, jotka kerääntyvät aikojen kuluessa. Hän vertaakin luottamusta lasipurkkiin, johon keräämme lasikuulia. Jokaiselle elämässämme olevalle ihmiselle  on omistettu oma lasipurkkinsa ja aina kun kyseinen ihminen tekee tai sanoo jotakin luottamusta herättävää, lisäämme alitajuisesti purkkiin "lasikuulan". Mitä enemmän kuulia, sitä enemmän luottamusta.

Sama pätee sitten tietysti toisin päin. Kun ystävämme pettää luottamuksemme, lasipurkki tyhjenee.

Mitkä teot ja puheet näitä lasikuulia sinne purkkiin sitten lisäilee? Se onkin taas jokaisen henkilökohtainen asia. Mietin tuota asiaa pitkällisesti omalla kohdallani ja tajusin, että ehkä tärkeintä itselleni on kommunikointi. Jos ystävä, puoliso, lapsi, työkaveri, tai kuka sitten onkaan kyseessä, ei kommunikoi, se vähentää heti minun luottamustani kyseiseen henkilöön. Selkeä ja rehellinen kommunikointi on itselleni elintärkeää. 

Toinen lasikuulan arvoinen asia on aitous. Kun ihminen on aidosti oma itsensä, se herättää minussa luottamusta. Etenkin jos uskaltaa ja osaa omista vaikeuksistaan puhua ja tunteitaan paljastaa, lasikuulia ropisee purkkiin välittömästi. Toisaalta jos vain puhuu ja puhuu, eikä koskaan pysähdy kuuntelemaan toisia, ei kyllä ansaitse yhtäkään kuulaa. Ja roolin esittäminen saa mulla kaikki niskakarvat pystyyn.

Uskon, että hevosillakin on omat lasipurkkinsa, jota ne tietämättään tai tietoisesti täyttelevät kuulilla. Edesmenneellä hevosellani Lilolla ainakin oli erittäin tarkat säännöt siitä, mikä ja miten sen purkkia täyteltiin. Kun tapasin tamman ensimmäistä kertaa, purkki oli ihmisten suhteen kuta kuinkin tyhjä. Voi kyllä melkein sanoa, että Lilo oli jo tässä vaiheessa nakannut koko purkinkin menemään, sen verran varauksella se suhtautui mihinkään ihmisten tekemisiin. Ja kun lähdin hevosen kanssa tekemään töitä luottamuksen parantamiseksi tajusin aika äkkiä, että minulla ei ollut aavistustakaan siitä, miten rakentaa luottamusta tämän herkkän tamman kanssa, sillä kaikki tiet tuntuivat johtavan jonkinlaiseen konfliktiin.

Sittemmin olen tajunnut, että sen lisäksi että jokaisella hevosella on oma lasipurkkinsa, niillä on ehdottomasti myös ne omat kuulansa, millä tuota purkkia täytellään. Lilon tapauksessa tärkeää oli kuunnella mitä sillä oli sanottavaa. Eikä vain kuunnella, mutta oikeasti ottaa huomioon sen mielipiteet. Usein tämä tarkoitti sitä, että ihminen sai luopua sen päivän suunnitelmistaan ja joustaa ihan todenteolla. Minulla kesti pitkään ennen kuin todella sisäistin tämän ja siksi meillä olikin sukset ristissä tamman kanssa päivittäin. Vaikka kuvittelin olevani oikeudenmukainen ja lempeäkin, ajoin kuitenkin jatkuvasti vain omaa agendaani. Tammani oli saanut tarpeeksi ihmisten agendoista ja ennen kuin minä pystyin luopumaan tästä ehdottomasta ajattelutavastani (ja niistä agendoista), se ei ollut valmis luottamaan minuun pätkääkään. 

Noh, kun pikakelataan vuosi pari tuosta eteen päin, toinen ääni alkoi jo olla kellossa. Mielenkiintoista tässä oli se, että kun löysin avaimet (tai ne kuulat) tamman luottamukseen, se suostui moneen asiaan josta aikaisemmin tuli aina tappelu. Tammalle riitti tieto siitä, että kuuntelen sitä, jos sillä on jotain sanottavaa. Ja tämän kuuntelemisen taidon olin sille osoittanut monta kertaa, täyttäen joka kerta sitä kuuluisaa lasipurkkia. 

Andiamo on kyllä ihan toista maata. Tuntuu, että se luottaa, vaikka en niin sitä luottamusta edes olisi mitenkään työstänyt. Tai ainakaan en joudu sen eteen tekemään tosissani töitä, niin kuin Lilon kanssa. Siksi epäilyttääkin, että voiko tämä välillämme oleva olla edes todellista luottamusta? Onko Andiamon käytös vain opittua? Onko se vain hiffannut, että ihmisten kanssa pääsee helpoimmalla kun tekee niiden kanssa yhteistyötä vaikka ei niin haluaisikaan? Se tuntuu suostuvan ihan mihin tahansa ja aina olevan yhtä innokas lähtemään mukanani vaikkapa kävelylle, silloinkin kun sitä vähän pelottaa. 

Yritän aina tarkkailla Andiamoa ja miettiä mikä sen todellinen tunnetila on, sillä jotenkin tuntuu vain niin uskomattomalta, että hevonen voisi olla kerta heitolla näin pirun luottavainen. Tuntuu että se seuraisi minua minne vain ja silloinkin kun se pelkää, sille ei tulisi mieleenkään lähteä esimerkiksi ryntäilemään tallille. Miten voi olla, että näin lyhyen ajan jälkeen meidän välinen lasipurkkimme olisi jo täynnä luottamuskuulia?

Pelkään, että Andiamon elkeet ja tunnetilat ovat niin hienovaraisia, että niitä on vaikea erottaa. Siinä missä Lilo jo tempoisi itsensä pystyyn tai purisi sinua käsivarteen homman käydessä liian vaikeaksi sen psyykeelle, Andiamo ehkä vain kääntyy sisäänpäin ja seuraa ihmisen mukana, vaikka ei välttämättä haluaisikaan. Että ehkä se ei oikeastaan luota ihmiseen, se luottaa omaan kykyynsä selviytyä ihmisen kanssa. 

Andiamo on aina samanlainen, lempeä ja rauhallinen, korvat hörössä valmis ottamaan vastaan mitä vain tarjoat tai ehdotat. Sillä tuntuisi olevan vain yksi mielipide ja se on myöntyväinen, positiivinen kyllä. Silloinkin, kun sen yhden kerran laitoin sille suitset päähän, se reagoi vetäytymällä henkisesti pois tilanteesta, mutta ei missään vaiheessa yrittänytkään fyysisesti panna vastaan. Se siis alistui kohtaloonsa. 

Lilon kanssa oli helppoa, sillä se oli mestarikommunikoija. Tiesin aina missä sen kanssa mennään, koska se ilmaisi itseään selkeästi ja johdonmukaisesti. Ja minähän tykkään siitä, että kanssani kommunikoidaan, se herättää oman luottamukseni ja saa lasipurkkini täytyymään kuulista.Toisaalta, kun oikein mietin, muistan että Andiamokin on kahdesti kävellyt pois ulottuviltani, kun olen sitä vapaana harjannut. Minkä olen tulkinnut niin, että se ei ole halunnut harjaamista. Lisäksi, kuten edellisessä postauksessani kerroin, näin sen tällä viikolla luimivan ensimmäistä kertaa, kun Hehkuva Aurinko sitä yritti silitellä.

Ehkä Andiamon sisällä asuu sittenkin tyyppi, joka joskus sanoo ei. Mikä on hyvä asia, sillä kenenkään ei mielestäni tarvitsisi aina sanoa kyllä. Eihän sellainen ole edes realistista, vaikka kuinka olisit mukautuvainen tyyppi. Mutta joskus hevosten voi olla vaikea löytää sitä omaa ääntänsä, etenkään jos sitä ei ole kukaan koskaan kuunnellut, aiemmista yrityksistä huolimatta. Ehkä Andiamollekin oli suuri juttu kävellä harjaustilanteessa pois, en voi sitä tietää. Hyvässä lykyssä se saattoi olla ensimmäinen kerta vuosiin, että se uskalsi ilmaista mielipiteensä. Ja siksi se, että sitä kuunneltiin oli iso juttu. Voi olla, että silloin, sillä hetkellä kun lopetin harjaamisen ja annoin sen kävellä pois, sen lasipurkkiin, jonka kyljessä on minun nimeni, rapsahti monta luottamuskuulaa.