Kirjoitan tätä Suomessa, mutta vaikka välillämme on nyt tuhansia kilometrejä, Andiamo on yhä mielessäni ja sydämessäni. En oikein edes osaa eritellä niitä tunteita, joita nousi pintaan lähtiessäni Kaliforniasta pois, en koe, että tunsin surua niinkään, mutta haikeutta kyllä. Tiedän, että Andiamo ja minä olemme yhteydessä toisimme maailman kaikkeuden läpi ja ylitse. Mikä kuulostaa jonkun korvaan ehkä täysin järjenvastaiselta kukkahattutäti-kommentilta, mutta näin sen vain koen. 

Andiamoa en enää sunnuntaina ehtinyt käydä moikkaamassa. Toisaalta ehkä hyvä niinkin, lauantaina oli niin hyvä mieli kun ehdin seurustella sen ja Dustyn kanssa ihan rauhassa kentällä, rapsutellen ja auringossa istuskellen. Omistajankin ja hänen Tyttärensä näin ihan vahingossa, mikä oli hyvä juttu sekin, että sain vielä kertaalleen heille kertoa miten tärkeää Andiamon ja Dustyn yhteinen ulkoilu on. He ovat varmaan jo aika kyllästyneitä tähän painostukseeni, mutta olkoot. Heitäkään en sitten näen ennen kuin... ken tietää?

Andiamon kohtalo on nyt pois käsistäni. En voi vaikuttaa siihen pääseekö se ikinä kopistaan ulkoilemaan. Asian murehtiminen on turhaa sikäli, ettei se auta ketään. Voin vain lähettää universumiin toiveen siitä, että joku auttaa Andiamoa tästä eteenpäin. Vaikka toiveiden lähettäminen universumiin voi sekin kuulostaa aika järjenvastaiselta kukkahattutäti-kommentilta, käytän energiani mielummin siihen kuin asiasta murehtimiseen. Murehtiminen kun syö ihmistä eikä muuta lopputulosta. Tai ei ainakaan muuta sitä parempaan suuntaan. Positiivisen toiveen lähettäminen universumiin taas voi saada jotain hyvää aikaiseksi, tai näin uskon. Ja on minulla siitä kokemustakin. Maailmamme koostuu energiasta, niin mekin. Ennemmin valitsen positiivisen kuin negatiivisen energian.

Ja totuushan on, että Andiamo ei arvostele tai tuomitse Omistajaa, teki tämä mitä tahansa. Hevoset hyväksyvät sen kohtelun minkä ne saavat, eivätkä tee siitä mitään johtopäätöksiä sen oikeudesta tai vääryydestä. Ne kohtaavat meidät sellaisina kuin olemme, vailla mitään mielipidettä asiasta. Toki niiden käyttäytyminen on eri ihmisten kanssa erilaista, mutta se ei perustu mielipiteeseen vaan niiden konkreettiseen havaintoon siitä kuka olemme. 

Ahaa, olet tällainen. Ja näin minä vastaan siihen millainen olet. 

Tästä tulisi loistava johdanto dominanssi- ja johtajuuskeskusteluun, mutta taidan jättää sen toiseen kertaa, takki on juuri nyt sen verran tyhjä. Sitä miten tämän bloginkin kanssa käy, nyt kun en enää seurustele sen päähenkilön (päähevosen) Andiamon kanssa, en vielä osaa sanoa. Koen, että niin kauan kuin mulla on jotakin sanottavaa aiheesta hevoset ja niiden viisaus, jatkan kirjoittamista. Kirjoittaminen auttaa mua selventämään omia ajatuksiani ja näyttävät mulle suuntaa omalla polullani. Ja ehkä jonkun muunkin polulla, en tiedä.

Toiveissa on myös löytää tulevaisuudessa uusi, viisas hevosystävä. Se, mistä tällainen löytyy, kun muutan syksyllä Roomaan, on yhä arvoitus. Mutta jos laitan siitäkin universumiin toiveen, ehkä sekin toteutuu? Sitä saa mitä tilaa, eikö se niin ole?