Metsässä ollessaan Andiamo todella herää henkiin.  Silloin huomaan, että se ei aina muista, että pieni ihminen on narun päässä sitä taluttamassa.  Olisipa ihanaa, jos voisin käydä sen kanssa jossakin, missä olisi tasainen maa, sillä alamäkeen kulkeminen on sen lihaksilla aika holtitonta.  Yritänkin tehdä lyhyenkin matkan varrella useita pysähdyksiä, koska jos annan Andiamon kävellä alamäkeen pitkään pysäyttämättä, se ikäänkuin alkaa vain vyörymään alaspäin kontrolloimattomasti ja pysähtyminen vaikeutuu entisestään.  Kun ei ole niitä lihaksia, jolla itsensä pysäyttää.  Ja kun tuota massaakin on aikalailla.  

Ongelma on se, että lähdinpä mihin suuntaan tahansa tallilta, vastassa on joko ala- taikka ylämäki. Pysähtyminen on haasteellista ja vaikka naksutinkin on mukana, siitä ei ole juurikaan hyötyä, koska Andiamolla nousee kiihtymystaso aika korkeaksi ollessamme metsätiellä.  Se ei siis ole pelokas, se vain on aivan valtavan innoissaan ja haluaa mennä haistelemaan ja katsomaan ja syömään ihan kaiken mitä sen ympärillä on. Eli sen lisäksi että pysähtyminen on fyysisesti haasteellista alamäessä, se on sitä myös henkisesti.  Andiamo on kuin jinni, pullon henki, joka on elänyt pullossa niin kauan, että nyt kun se on vihdoin päässyt sieltä ulos, maailma vain kymmenen metrin päässä pullosta (tai karsinasta) on mitä ihmeellisin.  Tuntuu, että sen pitäisi antaa vain tutkia ihan kaikki.  Jokainen lehti ja kivi ja kanto. 

Esimerkiksi viimeksi mennessämme kentälle, kävelimme lantalan ohi.  Tai, ei se nyt varsinaisesti mikään lantala ole vaan lantakasa, johon tallin lannat on kärrätty.  Andiamo seisoi kasan vierellä viisi minuuttia ja puhisi ja nuuhki lantakikkareita haltioissaan.  Tajusin, ettei se ollut varmaan juurikaan saanut haistella naapureidensa lantaa puhumattkaan sitten siitä, että se saisi koskea itse naapureita. Oli selkeästi tärkeää tutkia tonttikavereiden kakat. Olenkin Andiamolle kertonut, että jos se kuuntelee minua, pientä ihmistä narun päässä, se saa tutkia ympäristöään enemmän.  Luulen, että sitä ei ole kauheasti taluteltu viime aikoina ja kun sitä on, se on saanut jyräillä vähän sinne sun tänne.  Ja jos se jyräilyn seurauksena saa esimerkiksi syötyä jotain maasta, tämä "palkinto" vahvistaa tuota jyräilyä entisestään.  Joten yritän nyt tästedes aina pysäyttää Andiamon ja kun se seisoo paikoillaan, annan sille luvan tutkia ympäristöään. Tarkoituksena siis vahvistaa tuota pysähtymistä ja maltillisesti paikoillaan seisomista.  

Näitä peruskäytökseen liittyvien tavotteiden lisäksi mulla ei toistaiseksi ole Andiamon kanssa mitään muita tavotteita, siis sellaisia tavoitteita, jotka olisivat vain minua varten. Tunnen itseni vähän liiankin hyvin, ja tiedän, että helposti alan miettiä tavotteita tai suunnitella mitä teen hevosen kanssa. Tai ehkä tämä oli se ihminen, kuka olin vielä muutama vuosi sitten.  Nyt tavotteista irti päästäminen on helpompaa. Mutta takaraivossa on kuitenkin vielä varoittava ääni, joka kertoo, että tavoitteellisuus saattaa meikäläisellä riistäytyä käsistä. 

En sano, että tavoitteellisuus olisi olleenkaan pahasta, mutta itselleni se on ollut aina sellainen kompastuskivi, joka on vetänyt mut kerta toisensa jälkeen rähmälleen.  Koska kun asettaa tavoitteita, on myös odotuksia.  Ja kun on odotuksia, niistä saattaa muodostua jonkinasteisia pakkomielteitä, jumituskohtia omassa toiminnassani, joista en osaa päästää tarpeeksi nopeasti irti.  Ja se johtaa siihen, että menetän sen pehmeän kontaktin, joka on hevosen kanssa mnulle kuitenkin se tärkein.  En olekaan enää läsnä tässä ja nyt vaan siellä tulevaisuudessa, kun kaikki mitä haluan, menee täydellisesti.  Siksi yritän Andiamonkin kanssa ajatella, että olemme vain yhdessä, ilman mitään sen suurempia toiveita minun puolelta.

Niinpä.  Helpommin sanottu kuin tehty. Mutta on kyllä käynyt helpommaksi jokaisen hevosen kanssa.  Naurattaa itseäni nyt itseasiassa tuo jinni, pullon henki, vertaus tuossa yllä.  Eikös se ole näiden pullon henkien taakka, että kun pääsevät vihdoin sieltä pullostaan vapauteen, heidän on toteutettava vapauttajan kolme toivetta?

Mitkä olisivat kolme toivettani?  Jospa kääntäisinkin tämän tarun päälaelleen niin, että yritän nyt lähestyä asiaa pullon hengen näkökulmasta ja miettiä mitä se tarvitsee eniten.  

Kuvittelisin, että ehkä eniten se kaipaa seuraa, sillä se on selvästi aikalailla tylsistynyt.  Aivojumppa olisi siis varmaan tervetullutta, missä muodossa tahansa.  Andiamon keho kaipaa myös hyvin kevyttä ja varovaista liikuntaa, lähinnä kävelyä, sillä se loppujen lopuksi ei liiku juuri ollenkaan pienessä aitauksessaan.  Hierontaa ja venyttelyä varmaankin myös.  Ja sitten kolmanneksi se kaipaa varmaan ihmistä, joka kuuntelee sitä ja sen viestejä.  

Tässä siis itselleni toiveita kylliksi.  Se, että unelmoin pitkistä kävelylenkeistä metsässä on itsekäs ajatus, joka on hyvä ainakin toistaiseksi pitää taka-alalla.  Voihan olla, että siitäkin tulee todellisuutta, mutta jos liikaa jään jumiiin tuohon mielikuvaan, se vie tilaa siltä mitä meillä on tässä hetkessä. Voimme toistaiseksi vetää mäkiharjoituksia tallinpihassa ja metsän reunassa, jotta saadaan niitä lihaksia.  Sekä sitä aivostimulaatiota.  Pullon hengen ehdoilla.